1960-luvulle saakka hoitajan työ on ollut kutsumusammatti. Hoitajan oletettiin olevan jatkuvasti sairaalan käytössä, muutamia lyhyitä vapaakausia lukuun ottamatta. Hoitajille oli myös vapaa-ajalla velvoite käyttäytyä siveellisesti ja kunniallisesti. Oman perheen perustaminen oli vain harvalle hoitajalle mahdollista.
Nykypäivänä hoitotyö on enää harvalle kutsumusammatti. Useimmille se on työ, osalle jopa mielekäs sellainen. Siitä huolimatta, että ammatti hoitoalalla on itse valittu ja joskus työstä saa onnistumisen kokemuksia ja mahdollisuuden haastaa itseään, se on silti työ, josta maksetaan palkkaa.
Palkkaa vastaan tehdään työtä noudatettavasta sopimuksesta riippuen keskimäärin 37–42 tuntia viikossa. Vuorotyössä työ jakaantuu kolmen viikon tasoittumisjaksolle, jolle myös työvuorot saadaan tietoon viikkoa ennen jakson alkua. Sen lisäksi, että elämä on vuorotyössä jaksoissa elämistä, voi työvuoroihin tulla yllättäviä muutoksia. Ilta voi vaihtua aamuvuoroon tai vapaa työpäiväksi ilman työntekijän suostumusta.
Jokainen voi kuvitella tilanteen, jossa opettajalle sanottaisiin, että ”ei tarvitse keskiviikkona tulla töihin, pidät vapaan siinä ja tulet pitämään opetusta lauantaina kello 14–22”. Ilman suostumusta, ilman erillistä korvausta. Tämä on vielä nykypäivänäkin arkea hoitotyössä.
Tilanne hoitoalalla on monin paikoin kestämätön ja työolot käyvät tukaliksi. Nyt jos koskaan yhteiskunnassa tulee panostaa hoitajien työoloihin, niiden tulee olla inhimilliset ja mahdollistettava työn ja perheen sekä vapaa-ajan yhdistäminen. Myös hoitajilla on oltava oikeus henkilökohtaiseen elämään ja sen suunnitteluun.
Jonna Parviainen
Sairaanhoitaja, aluevaaliehdokas (vas)
Julkaistu Lapin Kansassa 30.11.2021